Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Elämän pieniä iloja, jotka on valokuvattu pääasiallisesti viime keväänä, mutta ilostuttavat yhä vuodenajasta riippumatta.

Kevään ensimmäinen perhonen.

Hassut, mieleenpainuvat graffitit.

Hiekasta puhdistettu asvaltti.

Kevään ensimmäinen kukka, vaikkei se olisikaan aivan oikea.

Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lämmittävä aurinko.

Joka paikkaan putkahtavat jäätelökioskit.

Toisiaan halaavat puut.

Yllättävää pehmeyttä kaiken kovan keskellä.

Söpöt viestit.

Kaunis joutsenpariskunta.

Hassu kyltti huoltoasemalla.

Nätti heijastus harmaasta lätäköstä.

Hupsut paikannimet.

Heijastukset.

Maailmanpyörä, vaikken siihen uskalla mennäkään.

Hämmentävät mainokset.

Rakkaus yllättävissä paikoissa.

Väriläiskät.

Hauskat nimet.

Sateenkaari pöydän alla.

Rannalta löytynyt simpukka.

Taivaalle piirtyneet viivat.

Hauskan väriset sukat.

Valokuvaaminen.

Törmäilyautot.

Rakkausvarjot.

Vihreät asiat tylsyyden keskellä.

Uutuuden tarve

Miksi oi miksi, kaikki hyväksi todettu vanha täytyy päivittää uuteen, vaikkei edellisessäkään olisi mitään vikaa? Etenkin yleensä kun ne uudet päivitykset on vielä niin kokeiluasteilla etteivät ne koskaan toimi ja lagaavat vain vielä pahemmin kuin vanhat.

En ymmärrä, miksi tuo lotjake rassaa omaa konettaan, kun aina pitää saada se ja tuo uusi päivitys (lopputuloksena se, että kun siinä on ne miljoona uutta, hieman hakusessa olevaa päivitystä, niin mikään ei toimi ja koko kone jökittää vielä entistä enemmän), mutta en kuitenkaan puutu asiaan, koska en kyseisen herran konetta joudu käyttämään, kun minulla on tämä omani. Mutta vielä vähemmän ymmärrän tuon turjakkeen pakkomiellettä päivittää koneeseeni Windows 7, vaikka aivan hyvin olin pärjännyt tähänkin asti Vistalla ja osasin jopa käyttää sitä (tietotekniset taitoni kun eivät ole aivan huippuluokkaa). Se jauho ja jauho ikuisuuden siitä, että seiska pitäisi saada tähänkin. En tosin missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi se oli niin elintärkeää enkä ymmärrä vieläkään.

Nyt kun tuo sai tahtonsa lävitse ja askaroi tähän päivitykset niin tsädäm! Tämä toimii ihan väärin, puolet ohjelmista mitä tarvitsen puuttuu tästä, koska en itsekään muista mitä kaikkia olen käyttänyt, ja ne ohjelmat, mitkä tähän on laitettu takaisin ovat jotain kamalia uusia versioita, mitkä ovat väärän näköisiä ja toimivat väärin, silloin kuin ylipäänsä suostuvat toimimaan. Joten en käsitä, mitä uutta ja hienoa tässä sitten pitäisi olla.

Totta kyllä, en missään nimessä varsinaisesti kieltänyt tuota päivittämästä tätä, mutta eipä herra myöskään missään vaiheessa suoraan kysynyt, haluanko tähän sen seiskan. Jos olisin pysähtynyt ajattelemaan, mitä kaikkea se oikeasti meinasi, niin olisin kyllä kieltänyt, niin olisivat kaikki päässeet paljon helpommalla. Nyt kun vaan kiukuttelen, kun mikään ei toimi ja vannon päivittäväni tuon miehen uuteen versioon, kunhan keksin miten siinä voi onnistua. En minäkään mene vaihtamaan tuon tavaroita uusiin, vaan koska ne olisivat mun mielestä kivempia. Ehkä näköjään kuitenkin pitäisi ainakin harkita asiaa tuon kiusaksi.

Hienointahan tässä on se, ettei tuo mies edes käytä tätä minun konetta.

Se pienen pieni rinkula

Kaksi vuotta. Noin suunnilleen. Kaksi pitkää vuotta, joiden aikana tuo miehekeparka kärsi, kun kiusasin sitä siitä, ettei se muka ikinä kosi mua. Tosin tiesin kyllä, että se kosii sitten kun kokee oikean ajan olevan kohdalla. Vähintään kerran viikossa kyselin, milloin mennään naimisiin, enkä ikinä saanut muuta vastausta kuin "sitten joskus kun on sen aika", jos sitäkään. Ajattelin, että ehkä tässä kunhan kevät koittaa, niin se rohkaistuu.

Ja sitten, uutena vuotena, täysin yllättäen se polvistuu mun eteen ja kosii käsikranaatin sokalla. Ei mitään varotuksia, eikä minkään näköstä vinkkiä koko kolmen kuukauden aikana, kun se oli asiaa miettinyt. Yllätyin aivan täysin.

Mutta en valita, en todellakaan. Päinvastoin olen onneni kukkuloilla, kun vihdoin saan luvan kanssa alkaa suunnitella meidän häitä yhdessä tuon lotjakkeen kanssa. Oon tottakai tehnyt sitä jo itekseni koko pienen ikäni, mutta silloin se on ollut vain haaveilua, nyt täyttä totta.

Hivenen innokas tosin saatan olla, puolitoista vuotta aikaa ja ollaan jo käyty katselemassa hääpaikkoja, olen tilannut ystävältäni hääpuvunvalmistuksen, pyytänyt kaasot ja morsiustytön, ostanut kengät ja väsännyt listoja kaikesta mahdollisesta, mitä häihin liittyykään. Hieman hämillään mieheke on edelleen, mutta pikkuhiljaa sekin innostuu, kunhan en liikaa painosta. Ja saa luvan innostuakin, en halua tulla sellaseksi hirviömorsiameksi, joka päättää aivan kaiken itse.

Mutta on se hassua miten paljon ja vähän se pienen pieni rinkula lopulta muuttaa. Sitoutuneita toisillemme me oltiin joka tapauksessa jo ennen kihlautumista, tämä ensimmäinen rinkula vain toi lupauksen siitä, että sitoutumisesta tulee laillisesti virallista, kunhan sormeen tulee toinen rinkula kaveriksi. Ja samalla lupauksen siitä, että saan elää elämäni onnellisena loppuun asti hopeisilla hevosvoimilla ajavan unelmieni prinssin kanssa.

Pojat on pärvelöitä eikä muuksi muutu

Jo pikkutytöstä asti minä, niin kuin moni muukin nuori ja vähän vanhempikin nainen, olen suunnitellut häitäni ja kaikkea niihin liittyvää muuttaen monta kertaa suunnitelmiani kulloistenkin mieltymysteni suhteen. Milloin puvun piti olla kaunis ja tyylikäs vitivalkoinen mekko, milloin taas pinkki prinsessahörhelökermakakkutylliunelma. Toisinaan taas haaveilun kohteena olivat upeat puutarhahäät vanhan kartanon mailla ja toisinaan simppelit häät jossain kauniissa kirkossa.

Mutta vaikka olen suunnitellut häitäni kuinka paljon tahansa niin haaveilut ovat aina olleet juuri nimenomaan suunnitelmia, ei mitään muuta. Ei varmaa päätöstä siitä, että niin tulee tapahtumaan, kunhan oikeat hääni ovat ajankohtaiset. En ole varannut kirkkoa, teettänyt hääpukua, laatinut kutsuvieraslistaa ja suunnitellut häämenua sekä ohjelmaa vastaanotolle. Vain suunnitelmia, haaveita siitä, millaiset häistäni voisi tulla ilman mitään sen kummempia takaa-ajatuksia.

Asian hassuus piileekin siinä, että voin puhua naispuolisille ystävilleni häistä yleisesti ja saada mukavan keskustelun aikaiseksi. Keskustelun, missä vaihdetaan ideoita, toiveita ja haaveita puolin ja toisin molempien osapuolten tietäessä, että kyseessä on vain keskustelu niistä omista ja toisen haaveista, ei oikeiden häiden suunnittelu. Eikä sitä tarvitse edes mainita, koska molemmat tietävät sen jo valmiiksi. Se on itsestäänselvyys.

Mutta yritäpä samaa miespuolisen kanssa! Vaikka kyseessä ei olisi edes oma (suhteellisen pitkäaikainen) poikaystävä vain pelkkä miessukupuolinen ystävä, niin tämä menee saman tien paniikkiin ja puolustuskannalle vain kuullessaan sanan häät tai avioliitto. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisi selittää, että kyseessä on vain haaveet, ei oikea suunnittelu. Luulisi, että se helpottaisi edes vähän, mutta ei ilmeisesti.

Itse kun ei toivoisi mitään muuta kuin sitä mahdollisuutta, että voisi jutella asiasta ja haaveilla yhdessä sen oman puoliskon kanssa, joka on itse jopa sanonut haluavansa naimisiin kanssani. Mutta vähän turhan usein siinä käy niin, että mieheke vaihtaa aihetta tai karkaa saaden minut suutahtamaan. En minä vielä niitä häitä halua. Enkä edes suunnitella oikeasti. Leikisti vaan haaveilla. Yhdessä.

Mutta miten sitä voi suunnitella häitä edes silloin, kun se on otollista ja oleellista, jos siitä ei voi nyt edes keskustella ilman taka-ajatuksia?