Kaksi vuotta. Noin suunnilleen. Kaksi pitkää vuotta, joiden aikana tuo miehekeparka kärsi, kun kiusasin sitä siitä, ettei se muka ikinä kosi mua. Tosin tiesin kyllä, että se kosii sitten kun kokee oikean ajan olevan kohdalla. Vähintään kerran viikossa kyselin, milloin mennään naimisiin, enkä ikinä saanut muuta vastausta kuin "sitten joskus kun on sen aika", jos sitäkään. Ajattelin, että ehkä tässä kunhan kevät koittaa, niin se rohkaistuu.
Ja sitten, uutena vuotena, täysin yllättäen se polvistuu mun eteen ja kosii käsikranaatin sokalla. Ei mitään varotuksia, eikä minkään näköstä vinkkiä koko kolmen kuukauden aikana, kun se oli asiaa miettinyt. Yllätyin aivan täysin.
Mutta en valita, en todellakaan. Päinvastoin olen onneni kukkuloilla, kun vihdoin saan luvan kanssa alkaa suunnitella meidän häitä yhdessä tuon lotjakkeen kanssa. Oon tottakai tehnyt sitä jo itekseni koko pienen ikäni, mutta silloin se on ollut vain haaveilua, nyt täyttä totta.
Hivenen innokas tosin saatan olla, puolitoista vuotta aikaa ja ollaan jo käyty katselemassa hääpaikkoja, olen tilannut ystävältäni hääpuvunvalmistuksen, pyytänyt kaasot ja morsiustytön, ostanut kengät ja väsännyt listoja kaikesta mahdollisesta, mitä häihin liittyykään. Hieman hämillään mieheke on edelleen, mutta pikkuhiljaa sekin innostuu, kunhan en liikaa painosta. Ja saa luvan innostuakin, en halua tulla sellaseksi hirviömorsiameksi, joka päättää aivan kaiken itse.
Mutta on se hassua miten paljon ja vähän se pienen pieni rinkula lopulta muuttaa. Sitoutuneita toisillemme me oltiin joka tapauksessa jo ennen kihlautumista, tämä ensimmäinen rinkula vain toi lupauksen siitä, että sitoutumisesta tulee laillisesti virallista, kunhan sormeen tulee toinen rinkula kaveriksi. Ja samalla lupauksen siitä, että saan elää elämäni onnellisena loppuun asti hopeisilla hevosvoimilla ajavan unelmieni prinssin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti